Olen ollut uskossa Jeesukseen vuodesta -72. Jumalan valtakunnan työssä vuodesta -76, ensin kotimaassa eri seurakunnissa, sitten vuodesta -86 lähetystyössä Espanjassa, espanjalaisten parissa. Jäin kymmenen vuotta sitten eläkkeelle, mutta - mihinkäs koira karvoistaan pääsee - sen jälkeenkin vielä eturintama kutsui. Nyt viime vuodet lähetystyön suhteen ollaan oltu huoltojoukoissa, mutta eturintamaa löytyi vielä eläkeläiselle täältä kotimaastakin.

 

Kirjat, ja tietysti ennen kaikkea kirjojen KIRJA, on uskoontulostani lähtien minua ”nälättänyt ja janottanut”, eli olen ollut kova lukemaan.

Jossakin vaiheessa lukemisen rinnalle tuli kirjoittaminen.  Aluksi kirjoitin sinne, minne monet muutkin kirjoittaa, - pöytälaatikkoon. Se ei kauan tyydyttänyt, tarjosin kirjoituksiani Espanjan pikkukylästä  vuorten keskellä, Baskimaan konfliktialueelta yms. matkakertomuksiani eri lehdille, ja katso, ihme tapahtui, niitä julkaistiin. Mielipidepalstoilla otin kantaa ja sain aikaan keskustelua, se rohkaisi. Lopuksi uskalsin tarjota ensimmäsen kirjani käsikirjoitusta kustantajalle.  Oli voimakas kokemus pitää käsissä kirjoittamaani kirjaa.

 

Vuosien varrella kirjojani on julkaistu muiden toimesta useampia, joitakin olen kustantanut itse. Pöytälaatikkoon kirjoittaminen on pitemmän päälle uuvuttavaa, sieltä ei palautetta saa. Uskon jokaisen kirjoittavan ihmisen kirjoittavan, koska hänellä jotakin sanottavaa, jonka toivoisi muidenkin lukevan. Tietysti on kirjoituksia, joiden paikka on pöytälaatikko, tai vieläkin syvemmällä, kirjoituspöydän alla olevassa roskakorissa, ei julkisuudessa. Lohdutan sinua rakas kirjoittava ystäväni, se paikka, johon suurin osa kirjoituksistani on päätynyt, on pöytälaatikkoakin alempana oleva roskakori.

 

Samalla minun täytyy tunnustaa, että en ole vielä onnistunut kirjoittamaan suurta bestselleriä, myyntimenestystä, mutta kirjoista tullut palaute on ollut yhtä tärkeää, jollei tärkeämpääkin kuin myytyjen kappaleiden määrä.

Minulle kirjoittaminen on työläs ja monivaiheinen prosessi. Palkka tulee kuitenkin siitä, kun joku sanoo: ”En malttanut laskea kirjaa kädestäni ennen kuin olin lukenut sen loppuun”, tai, ”tulin uskoon luettuani kirjasi”, tai, ”murruin kyyneliin kirjaa lukiessani, se oli niinkuin omaa elämääni”.

Olen vuosikymmenien aikana julistanut evankeliumia monissa seurakunnissa. Niissä kuulijoista suurin osa on ollut uskovia. Suurin ”kuulijakunta” minulla on kuitenkin ollut kirjojeni lukijat, ja olen varma; niiden kautta olen saavuttanut eniten niitä, jotka evankeliumia eniten tarvitsevat, kääntymättömät ihmiset.

Siksi uskon kirjoitettuun sanaan. Sanotut sanat tuuli vie, mutta kirja kulkee vuosia ja vuosikymmeniä omia teitään.

​

​

Olavi Eskola